perjantai 29. marraskuuta 2013

Pelon kohtaaminen

Mullahan on vaikka mitä pelkoja, jotka tuntuu vain kasvavan ja hallitsevan enemmän omaa käytöstäni mitä vanhemmaksi tulen. Olen siis antanut pelon ohjata minua. Mulla on ahtaan-, suljetun- ja korkeanpaikankammo. Pelkään vettä, varsinkin syvää ja jostain syystä nimenomaan merivettä. Pelkään myös käärmeitä, mutta veikkaan että tämä on äidiltä perittyä panikointia :)

Mä olen aina miettinyt mistä ihmeestä nämä pelkotilat ovat minulle syntyneet? Onko ne ollut mulla jo syntyessä, onko joku tapahtuma tietyssä kehitysvaiheessa aiheuttanut ne vai onko ne muodostunu jostain ulkoisesta vaikutteesta (esim. Zhernobylin räjähdyksestä...sanonpahan nyt ton vaan ennen kuin mun rakkaat siskot ehtii kommentoimaan mitään!). Täällä reisussa ollessa kuulin mielenkiintoisen näkemyksen tästä aiheesta, kun puhuttiin entisestä elämästä ja uudelleensyntymisestä. Minussa kun asuu pieni hörhö ja uskon näihin asioihin. Vähemmän hörhöt voi skipata ja siirtyä lukemaan seuraavaa juttua :) Unkarilainen kanssamatkustaja kertoi, että
aikaisemmissa elämissämme tapahtuneet asiat vaikuttaa meidän tämän hetkiseen elämään. Jos vaikka kuvitellaan, että entisessä elämässäni olen kokenut hukkumuskuoleman, se aiheuttaa minulle pelkotilaa veden kanssa. Uskon, että me synnytään aina uudelleen ja uudelleen. Oppimme virheistämme ja pystymme toimimaan paremmin uudessa elämässä. Toimimme oppaina toinen toisillemme ja opimme tätä elämää pala palalta. Mutta tuleeko meistä ikinä täydellisiä ja valmiita, sitä en tiedä. Haluan uskoa, että sielumme jatkaa matkaansa.

Tiedätkö tunteen kun tapaat uuden ihmisen ja sinusta tuntuu, että olette tavanneet aikaisemmin? Ehkä te olettekin, ehkä teillä on yhteinen historia. Entä onko sinun lähelläsi ihminen, jonka kanssa oleminen on mutkatonta ja helppoa, sellaista pyyteetöntä yhdessäoloa? Tunnetko ihmisen joka palaa aina uudestaan ja uudestaan elämääsi, jopa vuosien jälkeen? Entä Deja Vu-ilmiö, onko se vain sitä että aivot toimii nopeammin kuin ajatus vai näky aikaisemmasta. Nämä on mun mielestä todella, todella kiehtovia juttuja! Mutta ei mennä liian syvälle :)

Kohtaa jokainen ihminen guruna, ota opiksesi jokaiselta, niin hyvässä kuin pahassa. Opi virheistäsi, anna anteeksi ja luota vaistoihisi. Näillä ajatuksilla olen ajatellu edetä elämässäni. Linkitän tähän hyvän blogitekstin, jossa paljon hyviä ajatuksia elämänpolulle.

Mutta palaten pelkotiloihin, lähti juttu vähän rönsyileen. Olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin antaa pelon ohjata, ei voi elää vapaasti. Joten tämän matkan yksi ehdottomista teemoista onkin ylittää itsensä ja kohdata pelkonsa. Tähän mennessä olen uhmannut korkeanpaikankammoani kävelemällä huoltosiltaa pitkin 216 metriä korkealle sillalle Etelä-Afrikassa. Antti oli siis hyppäämässä maailman korkeinta silta benjihyppyä ja lupasin tulla mukaan tsemppaamaan. Huoltosilta oli tehty vahvasta metalliverkosta, se vavahteli liikkeestä ja siitä näkyi suoraan läpi kanjoniin. Luulin meneväni tietä pitkin sillalla, jos olisin tiennyt tästä reitistä, en olisi ikinä suostunut! Kesken matkan ei oikein voinut enää perääntyäkkään :) Siltaa pitkin kävelessä ja maiseman vilkkuessa alapuolella, tunsin kuinka sydän hakkaa ja hengitys kiihtyy, tunsin että aivot saa liikaa happea ja yritin rauhoitella itseäni. Jalat alkoivat mennä makaroniksi ja kirosanat kieppuivat kielen päällä. Yritin sivuuttaa mun hapuilevat ajatukset ja keskittyä hallitsemaan itseäni. Selvisin hyppypaikalle. Olo ei helpottanut siellä, koska oltiin siis todella korkealla, kaarevalla sillanrakenteella joka vavahteli. Tuntui, että happi loppuu. Pelkäsin hetken enemmän Antin puolesta kuin omani ja unohdin oman ahdistukseni. Mutta pitihän mun tietenkin palata samaa reittiä takaisin. Ihmismieli on kyllä ihmeellinen, yrittää kusettaa minkä kerkiää. Taas jalat löysinä yritän askel askeleelta päästä lähemmäs uloskäyntiä. Täytyy sanoa, että oli aika helpottunut olo kun jalat koskivat tukevaa maaperää.

Arushassa meillä oli mahdollisuus vierailla käärmetarhassa, joka sijaitsi aivan meidän leirin vieressä. Ajatus käärmeistä aivan vieressä ahdisti ja pyöri koko ajan mielessä. Olin mielessäni suunnitellut, että yritän rohkaistua ja yrittää käydä katsomassa käärmeitä. Olin ehkä ladannut vähän turhia paineita itselleni, koska kun saavuin ensimmäisen terraarion viereen, purskahdin itkuun. Ja taas hengitys kiihtyi ja sydän tykytti. Mutta mä hoin vaan itselleni, että mene mene mene! Ja mä menin, itku kurkussa tosin. Yritin katsella erilaisia käärmeitä ja niellä pelkoni. Tuskin hengitin koko aikana. Viimeisen käärmeen kohdalla, joka tietenkin oli jättimäinen python, pystyin vasta ajattelemaan. Kokosin itseni ja tein uudestaan saman lenkin. Kun kävelin pois tarhasta, adrenaliini virtasi kehossa ja mulla oli voittaja fiilis. Mä olin näyttäny pyllyä mun pelolle ja ahdistukselle!

Isoin haaste mulla odottaa vielä edessä. Sukellus. Mä niin kovasti haluaisin tutustua vedenalaiseen elämään, mutta mua kovasti jännittää mennä sinne veteen. Jotkut sanoo, että korkeanpaikan pelko saattaa iskeä vedessä syvyyden takia ja ajatus veden alla hengittämisestä ahdistaa myös. Mutta, mä oon pystyny tsemppaan itseni jo vaikka mihin, joten mä teen kaikkeni että pystyn
sukeltamaan ja kokemaan uusia, mielettömiä juttuja. Pitäkäähän siis peukkuja :)

1 kommentti: