sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Thaimaa

Jes, elikkä karistettiin Afrikan tomut jaloista ja saavuttiin Bangkokkiin. Kaiken telttailun ja leirielämän jälkeen palkittiin itsemme kunnon hotellilla. Vietettiin superit 3 yötä Lebua at state Towerissa ja ai että kuinka upealta tuntuikaan kuuma kylpy! Ja se että voi vaan seistä suihkun alla, pelkäämättä että lämmin vesi loppuu. Aika Bangkokissa on oikeastaan mennyt leppäillessä, shoppailessa ja tietenkin ruuasta nauttien. Bangkok on aika hektinen kaupunkin joten nautitiin paljon meidän rauhallisesta hotellihuoneesta kerroksessa 52 :) Oikeiden nähtävyyksien kiertäminen jätettiin suosilla seuraavalle kerralla kun ollaan Bangkokissa, tämän stopin teemana sai olla nyt lepo ja nautiskelu!


Maisemat meidän parvekkeelta kerroksesta 52, kelpaa!

Kauan odotettu kylpyhetki!
Meikäläisen aamupalaa...osa siitä ;)
Juuri näin!
Sitten napattiinkin yöbussi kohti Chumponia ja sieltä aamulla lautalla Koh Taolle. Täällä me ollaan nyt hengailtu reilu vko ja pidelty sadetta. Miten sitten pystyykin satamaan näin paljon :) Syy miksi tultiin tänne Koh Taolle oli sukellus. Antti on jo vanha tekijä ja aikookin syventää sukellustaitojaan entisestään. Mutta minä, vesipelkoinen pelkuri aion suorittaa Open Water Diver kurssin. Vertailtiin hintoja ja todettiin, että Koh Tao on yksi edullisimmista paikoista Thaimaassa sukeltaa (ja parhaat sukelluskohteet). Minä valitsin suomalaisen Koh Tao Diversin, jotta saan koulutuksen omalla äidinkielelläni.

Ei muuta kun teorian kimppuun ja odottamaan veteen menoa. Siinä kun ensimmäistä kertaa laitettiin varusteita kasaan ja testailtiin ilmanlähdettä, syke oli jo aika korkealla. Yritin kokoajan hokea itselleni, että sä pystyt tähän. Sitten mentiin rantaveteen tekemään perustaitoja. Mutta mites kävikään, enhän mä edes pystyny hengittämään siellä veden alla! Kaikille muille ryhmässä tuntui olevan ihan normaalia hengittää veden alla, mutta meikäläinen hyperventiloi :) Sitten siirryttiin hieman syvemmälle tekemään samat perustaidot, mutta heti kun mun piti tasata korvien paineet mennessä syvemmälle niin unohdin hengittää ja sitten iskikin jo paniikki... Siinä kohtaa ajattelin, että antaa olla, en vaan pysty tähän. Meidän loistava sukelluksenopettaja Lassi sai mut kuitenkin puhuttua ympäri ja lupasin aamulla tulla "tukiopetukseen" :)

Aamulla kun heräsin, olin tosi ahdistunu enkä olis halunnu mennä tunnille. Mutta kun luonne ei anna periksi luovuttaa niin kiltisti marssin kohti sukelluskeskusta. Hyvä että menin, koska aamu meni hyvin ja sain tehtyä kaikki mitä pitikin. Huomasin, että kun saan jotain muuta tekemistä veden alla, muistan hengittää. Joten me sitten pelattiin ristinollaa veden alla :) Perustaidot suoritettuna (maskin tyhjennys, regulaattorin etsiminen, happi loppuu tilanne ym.) lähdin luottavaisin mielin päivän seuraavaan sukellukseen. Ja tällä kertaa pysyinkin ryhmän mukana ja ekaa kertaa ajattelin sukelluksen olevan mulle mahdollista.

Kolmantena päivänä meillä olikin sitten ihan oikeat sukellukset edessä. Aamusta tehtiin kirjallinen koe ja nähtävästi olen fiksumpi pinnan yläpuolella kuin sen alapuolella :) Sitten kasattiin varusteet ja hyppättiin pikku paattiin joka kuljetti meidät itse veneelle. Kauhusta kankeana hoin taas itselleni tsemppejä. Aluksi tehtiin snorklauskoe, vähemmästäkin menee sekaisin kun juuri on oppinut hengittämään veden alla ja nyt pitäisi sitten pidättää hengitystä veden alla. Huh. Ja kuinka alaston olo olikaan vedessä ilman tasapainotusliiviä ja märkäpukua. Sitten oltiinkin jo saavuttu meidän sukelluskohteelle Japanese Gardenille, joten ei muuta kuin vehkeet päälle ja molskis veteen. Ensimmäinen sukellus meni hyvin ja ihme kyllä jopa nautinkin siitä hetkittäin. Maskiin tuli koko ajan vähän vettä ja jouduin sitä koko ajan tyhjentelemään, mutta sekin meni hyvin. Pintaan noustessa olin niin ylpeä itsestäni, olin sukeltanut 9,7 metriin ja ollut veden alla 39min! Näkyvyys oli kohtalainen ja nähtiin mm. Yellow Tale Barracuda, Blue Bandet Angelfish, Six Bandet Angelfish, Harlequine Sweetlips (poikanen), Parrotfish, Damshell fish ja Butterfly fish. 

Tommoselta siellä näytti :)
Muutama googlesta napattu kuva kaloista joita nähtiin




Hetki lepäiltiin veneellä ja siirryttiin seuraavalle sukelluskohteelle joka oli Twins. Näkyvyys oli huonontunut ja vaikeutti sukeltamista. Se oli myös jokseenkin ahdistavaa kun et näe kahta metriä pidemmälle ja tuntuu, että kaikki energia menee siihen että pysyy sukellusparin lähettyvillä. Maski keräsi taas vettä ja huomasin, että olen kadottamassa näkyvyyttä sukelluspariin. Yritän uida perään ja maski haukkaa jälleen vettä. Sitten pysähdyn ja nousen pystyasentoon tyhjentämään maskia, joka olikin virhe koska rupesin nousemaan kohti pintaa. Meidän Dive Master huomasi mun nousuni ja nappasi kiinni, etten nouse liian nopeasti. Siinä kohtaa sitten olinkin jo menettänyt kontrollin ja noustiin yhdessä pintaan. Sukelluksen syvyys oli 17,2m ja aika 34min. Olin henkisesti taas pisteessä nolla. Kurssin viimeinen sukellus oli vielä edessä ja luotto itseensä ja varusteisiin oli kadonnut. Olin ihan puhki. Lähdin kuitenkin yrittämään, mutta jo laskeutuessa poijuköyttä pitkin huomasin, etten pysty tasaamaan hengitystäni ja haukoin ilmaa. Näkyvyys oli vieläkin huonompi ja tuntui tosi ahdistavalta, ahtaanpaikankammo iski. Alhaalla totesin, että teen mieluummin hallitun nousun tässä vaiheessa kuin paniikkinousun myöhemmin. Eli kurssi mun osalta oli suorittamatta. Mietin rantaan kohti uidessa, että olinhan mä saanut yhden hienon sukelluksen ja tiedän kuinka hienoa sukellus voikaan olla. Ja kuinka monta kertaa olinkaan jo ylittänyt itseni, olin enemmän sinut veden kanssa.

Lassi kuitenkin ehdotti, että tulisin vielä kerran yrittämään ja pakkohan mun oli suostua, enhän mä ennenkään ollu luovuttanu. Seuraavana aamuna sitten taas veteen ja kuinkas kävikään, sain aikaan ihan mukavan sukelluksen ja nähtiin vaikka mitä kaloja. Sukellettiin Sairee Reefillä ja syvyys oli 6,3m. Näkyvyys oli jo vähän parempi, mikä rauhoitti mua kummasti. Paras hetki oli kun 45 min jälkeen Lassi kirjoitti sukellusvihkoonsa: Kurssi suoritettu! Siinähän meinas tulla ihan tippa linssiin. Veden pinnalla olikin aika voittaja fiilis!

Viimeiset viisi päivää on ollu henkisesti aika rankat ja oon helpottunut että homma on hoidettu pois päivänjärjestyksestä. Olen nyt virallisesti Open Water Diver, olen näyttänyt pyllyä vesipelolleni ja olen jälleen kerran venyttänyt rajojani. Kuinka mukava onkaan polskia nyt vedessä ahdistumatta :) Joillekkin tämä mun selvitys saattaa tuntua turhanpäiväiseltä, mutta niille jotka kärsivät pelkotiloista varmaankin ymmärtää paremmin. Pääasia taitaa kuitenkin olla, että itse tiedän kuinka pitkän matkan olen tehnyt. Nyt pidänkin luovan tauon sukeltamisesta ja ajattelin seuraavan kerran sukeltaa vasta Balilla jossa vietämme joulun. Pakkohan sitä taitoa on ylläpitää, jotta pääsee sukeltamaan Isolla Valliriutalla ;) 

Open Water Diver!!


Koh Taolla ollaan nautittu hyvästä ruuasta, on niin tuoreet raaka-aineet että ruoka on ollut ihan mieletöntä! Aurinkokin on paistanut muutamana päivänä ja biitsillä ollaan makoiltu jonkin verran. Pakkohan se oli myös testata perinteinen Thai-hieronta ja voi moro kun mua väänneltiin sellasiin asentoihin, että välillä en tienny miten päin mun jalat oli. Hieronnan jälkeen olo oli mahtava, selkäranka oli auki eikä kiristäny mistään. Hinta tunnin hieronnalle on n.7€, joten hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdillaan :) Siis todella rauhakseen ollaan otettu täällä, siis suoraan sanottuna lomailtu. Australiassa ja Jenkeissä meillä kuitenkin on edessä paljon reissaamista ja pitkiä ajomatkoja, niin voihan sitä välillä ottaa vähän rennomminkin. 

Päästiin myös juhlistamaan meidän 4.vuosipäivää. Juotiin shampanjaa ja herkuteltiin paikallisilla merenherkuilla. Herranpieksut sentään että oli upeita uusia makuja! Niin kuin jokaisessa suhteessa, meilläkin on ollut omat haasteemme joten kyllä sitä yhdessäoloa kannattaa juhlia ja muistuttaa itseään kuinka hyvä pari me ollaankaan. Yksi elämäni parhaista päätöksistä onkin ollut lähteä reissuun tämän miehen kanssa <3


Barracudaa, tonnikalaa, ostereita, rapuja ja mustekalaa :)

<3


Tänään viimeinen päivä Koh Taolla ja huomenna suunnataan Bangkokkiin, sieltä sitten pikavisiitti Kambodzaan, odotan jo kovasti Angkorin temppelialueen näkemistä. Joten nyt kone kiinni kun vihdoinkin blogi on päiväntasalla ja nauttimaan auringosta...taidan käydä nauttimassa vielä yhden (naurettavan halvan) hieronnan :D


Tämmönen söpöliini on viihdyttäny mua kun oon istunu kahvilassa ja kirjoittanu blogia <3


perjantai 29. marraskuuta 2013

Pelon kohtaaminen

Mullahan on vaikka mitä pelkoja, jotka tuntuu vain kasvavan ja hallitsevan enemmän omaa käytöstäni mitä vanhemmaksi tulen. Olen siis antanut pelon ohjata minua. Mulla on ahtaan-, suljetun- ja korkeanpaikankammo. Pelkään vettä, varsinkin syvää ja jostain syystä nimenomaan merivettä. Pelkään myös käärmeitä, mutta veikkaan että tämä on äidiltä perittyä panikointia :)

Mä olen aina miettinyt mistä ihmeestä nämä pelkotilat ovat minulle syntyneet? Onko ne ollut mulla jo syntyessä, onko joku tapahtuma tietyssä kehitysvaiheessa aiheuttanut ne vai onko ne muodostunu jostain ulkoisesta vaikutteesta (esim. Zhernobylin räjähdyksestä...sanonpahan nyt ton vaan ennen kuin mun rakkaat siskot ehtii kommentoimaan mitään!). Täällä reisussa ollessa kuulin mielenkiintoisen näkemyksen tästä aiheesta, kun puhuttiin entisestä elämästä ja uudelleensyntymisestä. Minussa kun asuu pieni hörhö ja uskon näihin asioihin. Vähemmän hörhöt voi skipata ja siirtyä lukemaan seuraavaa juttua :) Unkarilainen kanssamatkustaja kertoi, että
aikaisemmissa elämissämme tapahtuneet asiat vaikuttaa meidän tämän hetkiseen elämään. Jos vaikka kuvitellaan, että entisessä elämässäni olen kokenut hukkumuskuoleman, se aiheuttaa minulle pelkotilaa veden kanssa. Uskon, että me synnytään aina uudelleen ja uudelleen. Oppimme virheistämme ja pystymme toimimaan paremmin uudessa elämässä. Toimimme oppaina toinen toisillemme ja opimme tätä elämää pala palalta. Mutta tuleeko meistä ikinä täydellisiä ja valmiita, sitä en tiedä. Haluan uskoa, että sielumme jatkaa matkaansa.

Tiedätkö tunteen kun tapaat uuden ihmisen ja sinusta tuntuu, että olette tavanneet aikaisemmin? Ehkä te olettekin, ehkä teillä on yhteinen historia. Entä onko sinun lähelläsi ihminen, jonka kanssa oleminen on mutkatonta ja helppoa, sellaista pyyteetöntä yhdessäoloa? Tunnetko ihmisen joka palaa aina uudestaan ja uudestaan elämääsi, jopa vuosien jälkeen? Entä Deja Vu-ilmiö, onko se vain sitä että aivot toimii nopeammin kuin ajatus vai näky aikaisemmasta. Nämä on mun mielestä todella, todella kiehtovia juttuja! Mutta ei mennä liian syvälle :)

Kohtaa jokainen ihminen guruna, ota opiksesi jokaiselta, niin hyvässä kuin pahassa. Opi virheistäsi, anna anteeksi ja luota vaistoihisi. Näillä ajatuksilla olen ajatellu edetä elämässäni. Linkitän tähän hyvän blogitekstin, jossa paljon hyviä ajatuksia elämänpolulle.

Mutta palaten pelkotiloihin, lähti juttu vähän rönsyileen. Olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin antaa pelon ohjata, ei voi elää vapaasti. Joten tämän matkan yksi ehdottomista teemoista onkin ylittää itsensä ja kohdata pelkonsa. Tähän mennessä olen uhmannut korkeanpaikankammoani kävelemällä huoltosiltaa pitkin 216 metriä korkealle sillalle Etelä-Afrikassa. Antti oli siis hyppäämässä maailman korkeinta silta benjihyppyä ja lupasin tulla mukaan tsemppaamaan. Huoltosilta oli tehty vahvasta metalliverkosta, se vavahteli liikkeestä ja siitä näkyi suoraan läpi kanjoniin. Luulin meneväni tietä pitkin sillalla, jos olisin tiennyt tästä reitistä, en olisi ikinä suostunut! Kesken matkan ei oikein voinut enää perääntyäkkään :) Siltaa pitkin kävelessä ja maiseman vilkkuessa alapuolella, tunsin kuinka sydän hakkaa ja hengitys kiihtyy, tunsin että aivot saa liikaa happea ja yritin rauhoitella itseäni. Jalat alkoivat mennä makaroniksi ja kirosanat kieppuivat kielen päällä. Yritin sivuuttaa mun hapuilevat ajatukset ja keskittyä hallitsemaan itseäni. Selvisin hyppypaikalle. Olo ei helpottanut siellä, koska oltiin siis todella korkealla, kaarevalla sillanrakenteella joka vavahteli. Tuntui, että happi loppuu. Pelkäsin hetken enemmän Antin puolesta kuin omani ja unohdin oman ahdistukseni. Mutta pitihän mun tietenkin palata samaa reittiä takaisin. Ihmismieli on kyllä ihmeellinen, yrittää kusettaa minkä kerkiää. Taas jalat löysinä yritän askel askeleelta päästä lähemmäs uloskäyntiä. Täytyy sanoa, että oli aika helpottunut olo kun jalat koskivat tukevaa maaperää.

Arushassa meillä oli mahdollisuus vierailla käärmetarhassa, joka sijaitsi aivan meidän leirin vieressä. Ajatus käärmeistä aivan vieressä ahdisti ja pyöri koko ajan mielessä. Olin mielessäni suunnitellut, että yritän rohkaistua ja yrittää käydä katsomassa käärmeitä. Olin ehkä ladannut vähän turhia paineita itselleni, koska kun saavuin ensimmäisen terraarion viereen, purskahdin itkuun. Ja taas hengitys kiihtyi ja sydän tykytti. Mutta mä hoin vaan itselleni, että mene mene mene! Ja mä menin, itku kurkussa tosin. Yritin katsella erilaisia käärmeitä ja niellä pelkoni. Tuskin hengitin koko aikana. Viimeisen käärmeen kohdalla, joka tietenkin oli jättimäinen python, pystyin vasta ajattelemaan. Kokosin itseni ja tein uudestaan saman lenkin. Kun kävelin pois tarhasta, adrenaliini virtasi kehossa ja mulla oli voittaja fiilis. Mä olin näyttäny pyllyä mun pelolle ja ahdistukselle!

Isoin haaste mulla odottaa vielä edessä. Sukellus. Mä niin kovasti haluaisin tutustua vedenalaiseen elämään, mutta mua kovasti jännittää mennä sinne veteen. Jotkut sanoo, että korkeanpaikan pelko saattaa iskeä vedessä syvyyden takia ja ajatus veden alla hengittämisestä ahdistaa myös. Mutta, mä oon pystyny tsemppaan itseni jo vaikka mihin, joten mä teen kaikkeni että pystyn
sukeltamaan ja kokemaan uusia, mielettömiä juttuja. Pitäkäähän siis peukkuja :)

Yhteenveto Afrikasta

Afrikan reissu oli sitten siinä!

Ugandasta me matkattiin takaisin Keniaan Karenin kaupunkiin jossa vietettiin viimeistä yhteistä iltaa porukalla. Ja jälleen tuli aika sanoa ihmisille heipat. Yksi tytöistä sanoi mielestäni hyvin, että vaikka on vaikea sanoa hyvästit upeille paikoille ja maille joita on matkan varrella nähnyt, niin vaikeampaa on sanoa hyvästit niille ihmisille joita on matkan varrella tavannut ja jotka ovat koskettaneet <3 Toivon että meidän reissun aikana tavataan vielä muutamia meidän matkatovereita uudelleen tai sitten myöhemmin :)

Päiväntasaajalla
Me tehtiin se, Cape to Gorillas in 54 days!! Mä selvisin :)

Lähteissä mulla oli pelkkä rinkka. Jotain tapahtui välillä Kapkaupunki Kenia. Mars postiin ja pakettia kotiin :)


Koko aika Afrikassa oli täynnä positiivisia yllätyksiä, olin varautunut paljon pahempaan. Pysyttiin terveinä koko matka, mitä nyt Antti sai jonkun mahapöpön ja minä erikoisia puremia, mutta ei siis mitään vakavaa. Telttailu ja leirielämä oli kivaa ja tutustuin niin moneen uuteen, ihanaan ihmiseen. Kaikki meni mutkattomasti ja nyt  reppu on pullollaan mielettemömiä kokemuksia ja muistoja. Ja kameran muistikortit täynnä valokuvia :)

Yhteensä me käytiin yhdeksässä eri maassa (Etelä-Afrikka, Lesotho, Botswana, Sambia, Malawi, Tansania, Kenia, Uganda ja Ruanda) ja matkaa rekalla taittui n.17 000km plus safariajot. Joten paljon ollaan nähty, mutta niin paljon vielä näkemättä! Kiitos Tucan Travel, kiitos kaikki ihmiset jotka olivat reisussa mukana ja kiitos Afrikka. Opetit minulle paljon!



Ruanda

4.11.2013

Sulateltuamme yön yli meidän gorilla kokemusta, päätettiin tehdä pikainen pyrähdys Ruandan puolelle Ugandasta, aamulla rajalle ja iltapäivästä takaisin. Lähdettiin tutustumaan Ruandan kansanmurhan tapahtumiin. Kävimme Nyamatan kirkossa, johon Hutut hyökkäsivat 1994 tappaen lähestulkoon kaikki kirkossa ja sen lähipiirissä olevat Tutut, vain muutama pieni lapsi selvisi iskusta koska olivat piiloutuneet ruumiiden alle. Kirkossa on edelleen nähtävissä kraanatin rikkoma portti, alttarilla ja seinillä verta, luodin reikiä katossa. Kirkon penkeille on kerätty kaikkiaan yli 10 000 ihmisen vaatteet jotka menehtyivät tässä julmassa joukkomurha iskussa. Kirkon kellarissa on pääkalloja ja luita sekä arkku johon on haudattu 28-vuotias nainen, joka joukkoraiskattiin iskussa ja lopulta lävistettiin alapäästä aivoihin. Kirkon pihaan on rakennettu joukkohauta, johon on kerätty alueelta löytyneet pääkallot ja luut. Kirkossa olessa pystyi aistimaan niin huonon energian ja tunne oli todella ahdistava. Voin fyysisesti pahoin. On vaikea ymmärtää jotain näin julmaa ja raakaa. Hutut eivät ainoastaan halunneet tappaa Tutuja, vaan nöyryyttää ja kiduttaa. He viiltelivät kasvot viidakkoveitsellä, pahoinpitelivät, raiskasivat ja heittivät lapsia seinään heidän vanhempien edessä. Lukekaa linkistä lisää jos olette asiasta kiinnostuneita, itselläni loppuu sanat...

Kävimme myös Kigalin kansanmurhan museossa. Kierroksen lopussa oli esittely muista joukko- ja kansanmurhista ja lukiessa niitä läpi jopa Holokaustin aikaiset kaasukammio kuolemat alkoivat tuntumaan paljon inhimillisemmältä tavalta kuolla kuin Hutujen kidutukset. Mikä saa ihmiset tekemään toisilleen jotain tälläistä, mikä on niin voimakasta. Mistä se kaikki viha tulee ja kiteytyy niin voimakkaaksi?

Vaikka vain vähän aikaa sitten Ruandan kansa on joutunut kokemaan hirvittäviä asioita ja menettänyt juuriaan, on hieno nähdä kuinka maa on aloittanut uuden kasvun ja ihmiset haluaa yhdessä luoda parempaa Ruandaa. Kaikkialla olla siistiä, Presidentti on määrännyt jokaisen kansalaisen siivoamaan yhdessä kaupunkia kuun viimeisenä lauantaina ja kansalaiset eivät esim. saa kulkea sandaaleissa kaupngilla. Tiet ovat käsittämättömän hyvässä kunnossa ja kaupunki muistutti minua paljon Kapkaupungista!

Lounaalla me käytiin kuuluisassa Hotelli Des Mille Collinesissa jossa on kuvattu Hotelli Ruanda ja johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat. Suosittelen katsoman kyseisen elokuvan ja muistamaan, että se perustuu tositapahtumiin. Kyllä sitä taas jälleen kerran arvostaa omaa kotimaataan, sen turvallisuutta ja toimivuutta.

Valokuvia reissusta ei näköjään olekkaan, on tainnut kuvaaja olla sen verran järkyttynyt että on unohtanut kuvata :/

torstai 28. marraskuuta 2013

Sumuisten vuorten gorillat

Afrikan reissun ehdoton kohokohta meille on ollut nähdä Sumuisten vuorten gorillat. Uskomatonta, että ollaan matkattu jo 48 päivää ja meille tärkeä päivä on käsillä. Se on kuin kirsikka kakun päällä, viimeistelee meidän reissun Afrikassa. Sununtaina 3.11. kiskottiin lenkkarit tiukalle ja lähdettiin kohti sumuisia vuoria. Gorilloja pääsee katsomaan 54 ihmistä päivässä ja lupa luonnonpuistoon on hyvä anoa hyvissä ajoin. Bwindi Impenetrable National Park sijaitsee siis Ugandan lounaisosassa Ison hautavajoaman rinteellä 1160-2600 metrin korkeudessa. Se on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1994. Siellä elää noin puolet koko maailman vuorigorilloista, sekä niiden lisäksi 10 muuta apinalajia, kaikkiaan 90 nisäkäslajia ja monia lintuja. Bwindi on on yksi harvoja Afrikan sademetsiä, joka on rehottanut lähes koskemattomana edellisen jääkauden loppumisesta asti. Puiston nimi Impenetrable tarkoittaa läpipääsemätöntä ja siltä se välillä tuntuikin siellä patikoidessa :) Puistossa elää 20 gorillaperhettä, joista 10 perheen luona me ihan tavalliset tallaajat pääsemme vierailemaan. Loput kymmenen perhettä on tutkijoiden käsissä. Meitä on siis kahdeksan turistia ryhmässä, 2 opasta jotka kulkevat aseiden kanssa (aseet ovat norsuja varten, jotta voi tarvittaessa ampua ilmaan jos tulevat liian uhmakkaasti meidän lähelle) ja 2 jäljittäjää, jotka lähtivät meitä ennen metsään paikantamaan gorillaperhettä. Patikointi etsiessä gorilloita voi kestää 10 minuutista 8 tuntiin, joten oltiin valmistauduttu fyysisesti rankkaan päivään.
 

Valmiina koitokseen!

Tonne me mentiin etsiin gorilloja, nimensä veroinen paikka sanoisin :)


Alkuun jouduimme seisoskelemaan tunnin verran puiden alla kun satoi niin kaatamalla. Toinen meidän oppaista alkoi kysellä multa meidän kotimaasta. Millaisia eläimiä meillä on luonnossa...noh selitä siinä nyt että onhan meillä karhuja, susia, poroja, hirviä ja toinen ei ymmärrä yhtään. Kysyi vaan etteikö meillä ole norsuja ollenkaan. Ei, meillä Suomessa ei ole norsuja :) Myös Suomen väkiluku aiheutti ihmetystä kun kerroin että meitä on 5,3 milj. asukasta, niin mies kysyi, että sinun kaupungissako...No siis koko Suomessa. Ugandassa kun taitaa väkiluku olla yli 35 milj. Ei ollut enää sitten muuta kysyttävää :) Paikantajat olivat löytäneet sillä välin gorillat ja olivat kuulemma melko lähellä meitä. Sateen rauhoituttua lähdimme tarpomaan pitkin sademetsää. Siellä oli tiheää aluskasvustoa ja sade oli tehnyt maastosta liukkaan ja mutaisen. Mitään valmiita polkujahan siellä ei tietenkään ollut vaan opas raivasi tietä viidakkoveitsellä. Gorillat olivat meidän lähellä, mutta lähtivät liikkeelle. Seurasimme niiden jälkiä (ja kakkaa) ja niiden tekemiä polkuja metsässä 3,5 tunnin ajan. Vihdoinkin gorillat olivat pysähtyneet syömään ja lepäilemään. Yhtäkkiä näin edessäni naarasgorillan, se oli noin 2 metrin päässä. Meitä oli ohjeistettu pysymään 7 metrin päässä gorilloista, mutta oppaat veivät meidät todella lähelle niitä. Parhaimmillaan yksi naarasgorilloista kulki n.puolen metrin päässä meistä, koska seisottiin sen polulla :)
 



Silmät kiiluu onnesta :)


Johtava uros...

...eli harmaaselkä

Voi meitä onnellisia <3

Fiilis oli ihan mieletön kun tajusi mitä ympärillä oikein tapahtui, kun kuuli gorillojen ääntelyä (piereskelyä lähinnä) ja ne liikkuivat meidän ympärillä. Meillä oli tunti aikaa seurata gorilloja ja sitten pitää jatkaa matkaa ja jättää karvamöllikät rauhaan. Gorilla perheeseen kuului kaksi isoa harmaaselkää eli vanhempaa urosta, aivan valtavan kokoisia eläimiä. Neljä naarasta ja kolme poikasta joista nuorin oli 6kk vanha. Niin kauniita eläimiä, niin ihmismäisiä piirteitä ja eleitä. Meillä meni siis yhteensä 5 tuntia ja 10km patikointiin, hetki oli upea ja juurikin niin ainutlaatuinen kuin olin kuvitellutkin. Olin jälleen kerran liikuttunut ja sanaton, on todella etuoikeutettua päästä kokemaan jotain näin harvinaista ja koskematonta. Olo oli jokseenkin tyhjä vaelluksen jälkeen. Hetki jota oli odottanut niin kauan, oli nyt ohi ja koettu. Se hetki on nyt muistoissa, kerrassaan ikimuistoinen ja ainutkertainen päivä!


Poikanen 6kk

Isä, äiti, poikanen ja sen veli

Katsokaa nyt noita käsiä!

Mikäs tässä mammutellessa, onko tää hyvä kuvakulma? :)


Pikku varpulit <3



Isä ja poika, lounaalla...voi sitä paukuttelun määrää!


Illalla nähtiin vielä auringonpimennys, joten aika kelpo päivä meillä! Tosta vielä pari videopätkää :)



Uganda

Upean vehreä Uganda ja Halloween! Tässä vaiheessa reissua alkaa jo hieman väsyttämään ja ylimääräiset aktiviteetit eivät enää juurikaan houkuttele. Joten kun osa ryhmästä lähti laskemaan koskea, me jäätiin Antin kanssa leiriin rentoutumaan ja valmistelemaan Halloween illallista. Värjättiin kaikki ruoka ällöttävän väriseksi elintarvikeväreillä ja yritettiin keksiä mitä ihmeellisempiä ruokia. Onnistuttiin aika hyvin, tässä tyylinäyte: vihreää Coleslaw-salaattia, punaista riisiä, sinistä spagettia joka oli kiinni sinisissä pikkunakeissa ja vihreää kanaa...Ällöttävän näköistä, mutta aivan mielettömän maukasta. Meillä oli myös chili-jellyshotteja, vodkamelonia ja boolia. Antti teki loistavaa työtä kurpitsojen kanssa! Mitäs mieltä ootte meidän asuista? Antti oli muumiona, sidoin tunnin noita lakananpätkiä ympäri äijää ja tein meikin :) Minä olin Ninja-Pinja ja me oltiin paikassa nimeltä Jinja! Oli mahtavan hauska Halloween :D

Aikamoinen kaivertaja toi mun mieheni



Ihan ite tein ton peruukin :)
 

Jinja oli kaunis paikka ja meidän leirintä-alue oikein mukava, sain nauttia pitkästä ja kuumasta suihkusta ja seuraakin suihkussa oli, meinaan söpö pikku sammakko tuojotteli koko ajan :) Illalla käytiin paikallisen naisen luona joka pitää vapaaehtoistyöntekijöille majapaikkaa. Maman luona saatiin maistella paikallista ruokaa ja tutustua paikalliseen elämään muutenkin. Niin sydämellinen nainen! Mun ihan ehdoton herkku Afrikassa on ollut chapati, joka on vähän niin kuin vehnätortilla joka maistuu ihan pelkästään tai täytettynä. Oma lemppari täyte oli avocado, tomaatti ja sipuli sekä banaani nutella chapati oli huikee. Tuoretta chiapattia sai ostettua aina tien päältäkin, ei tarvinnut muuta kuin avat rekan ikkuna :)



Paras chapati koju ikinä, The Bujagal Chapati Company :)
Jinjasta matkattiin Lake Bunyonyille jossa yövyttiin neljä yötä. Matkattiin veneellä Pygmi-kylään ja vieraltiin paikallisessa koulussa. Upeita lapsia, jotka tanssivat ja lauloivat koko sydämestään. Lapset oppettivat meitä tanssimaan ja yritin pysyä heidän perässä. Kun rehtori pyysi meitä opettamaan lapsille uuden laulun/leikin, emme keksineet muuta kuin Chicken Dance-tanssin! Voi luoja sitä näkyä, lapset oli ihmeissään kun ryhmä aikuisia alkaa keikkumaan ja heiluttelemaan käsiään. Mutta lapset oppivat nopeasti ja kohta kaikki tanssivat mukana. Hauskaa meillä ainakin oli ja näitä kuvia katsellessa kyllä hymy kirpoaa takaisin suupieliin! 

Maisemaa Pygmi-kylästä




Koulussa

Opettajan pienokainen


Tanssiesityksiä riitti

Näin tanssii valkoinen :)


Tipu-tanssi!

Ja lapset perässä :)






Tästä se ajatus lähti...Annoin kenkäni niitä enemmän tarvitseville

Kylää

En ihan pysyny perässä, Pygmi moovit oli ihan toista luokkaa!



Seuraavassa kirjoituksessa kerronkin meidän reissun yhdestä ehdottomasta kohokohdasta, Sumuisten vuorten gorilloista!