maanantai 18. marraskuuta 2013

Lesotho 24.9.2013

Ajettiin koko maanantai päivä ja saavuttiin keskelle ei mitään :) Upeat korkeat vuoret ja aavikkoa silmän kantamattomiin. Laitettiin teltta pystyyn ja nautittiin lasit viiniä illalisen kanssa. Oli upea kirkas tähtitaivas, istuskeltiin nuotion ääressä ja vain tuojoteltiin taivaalle. Aamulla startattiin vasta kymmenen aikaan. Masut täynnä strutsimunakasta lähdettiin käymään paikallisessa kylässä. 
 
Aamupalaksi valtava strutsimunakas :)

Meidän leirielämää

Lesothon vuoristomaisemia



Käytiin kylän esikoulussa katsomassa lapsia, ne lauloivat ja tanssivat meille. Tuntui vähän väärältä vain seistä siinä ja taputtaa, ihan kuin lapsille olisi sanottu, että valkoinen mies tulee, nyt tanssikaa ja laulakaa. Ja mitä paremmin teette sen, sitä enemmän ne jättää teille rahaa. En tiedä, ei vaan tuntunut oikealta.Pieni poika seisoi koulun pihalla ja katseli sisällä leikkiviä lapsia. Tämän pojan perheellä ei ilmeisesti ollut varaa koulumaksuihin. Se oli surullista katsottavaa. Malealean kylässä, joka käsittää yhteensä viisi pienempää kylän osaa, on vain kaksi esikoulua. Joten tilanpuutteen ja perheiden taloudellisten tilanteiden vuoksi kaikki lapset eivät voi käydä koulussa. Vuosimaksu esikouluun on n.40€. Arvatkaa tekikö mieli lyödä rahat tiskiin ja antaa kaikille lapsille mahdollisuus? 


Esikoululaisia Malealean kylässä


Lukujärjestys

Leikkihuone

Koulun pihalla yksin seisoskeleva poika

Kierreltiin kylässä ja leikittiin lasten kanssa. On vaikea ymmärtää kuinka erilailla ihmiset elää täällä, pienessä savimajassa saattaa asua seitsemän ihmistä ja ruoka tehdään pienellä avotulella, vesi haetaan kymmenien kilometrien päästä ja ravintona on mitä pelto antaa. Silti, ihmiset täällä ovat ylpeitä siitä mitä heillä on ja vaikuttavat onnellisilta. Se sai minut ajattelemaan omaa elämääni, mitä kaikkea minulla onkaan. Osaanko arvostaa sitä kaikkea. En nyt väitä, että kotiin palatessani karsin materiaa ja mukavuutta elämästäni sekä alan aamupalaksi meditoimaan, mutta toivon että arvostan niitä tärkeimpiä asioita enemmän. Perhettä, ystäviä ja turvallisuudentunnetta. Ennen reissua olin aika ahdistunut kaikesta siitä paineesta mitä meidän länsimaalainen ajattelutapa ja kulttuuri aiheuttaa.
Pitää olla menestynyt työelämässä ja tienata mahdollisimman paljon rahaa, kehittyä ja edetä koko ajan. Edetä mihin? Kohti isompaa pankkitiliä ja hermoromahdusta? Pitää olla hoikka ja kaunis, pukeutua aina uusiin muodikkaisiin vaatteisiin ja kantaa olalla merkkilaukkua. Huuliin täytettä ja tissit terhakkaaksi, sittenkö olisin onnellinen? YÖK!!! Missä välissä me pysähdytään ja nautitaan elämästä, kerranhan täällä vain ollaan. Mitä jos vain riittäisin ihan sellaisena kuin olen ja tekisin työkseni sellaista työtä josta nautin ja saan intoa. Mitä jos vaikka riittäisin ihan vain itselleni näin ensi alkuun, muu maailma saa tehdä mitä haluaa :) 










Muistakaa nauttia niistä elämän pienistä hetkistä!


lauantai 16. marraskuuta 2013

Etelä-Afrikka

Oudtshoorn 20.9.2013 

Ehdittiin viettämään oikein mukava viikko Kapkaupungissa ennen meidän todellisen reissun alkua. Torstaina 19.9. lähdettiin meidän upealla, keltaisella rekalla KapKaupungista kohti Oudtshoornia. Tosiaan ajatus telttailusta ja kylmistä suihkuista ei totta puhuen ihan hirveästi houkutellut ja muutamaan otteeseen mun piti muistuttaa itseäni, että tätähän mä halusin. Mutta samalla hetkellä kun heitin rinkan rekkaan ja istuin aloilleni, olin täynnä intoa ja odotusta. Olinhan päättänyt selvitä kaikesta mitä eteeni annetaan.

Huomasin myös hyvin pian kuinka haastavaa on toimia muulla kielellä kuin omalla äidinkielellään, aivot käy kokoajan kierroksilla. Alkuun täytyi kokoajan keksittyä mitä ympärillä puhutaan ja yrittää rohkeasti puhua eikä välittää kieliopeista yms. Pikku hiljaa sitä alkoi tuottamaan kokonaisia lauseita ja pystyi osallistumaan keskusteluihin, tosin ymmärtääko kukaan muu mun juttuja, on eri asia :) Meidän ryhmässä on ihmisiä Australiasta, Uudesta-Seelannista, Englannista, Irlannista, Unkarista ja Bulgariasta. Ja kaikista vaikein mun on ollut ymmärtää Englantilaisia ja Irlantilaisia, sellasta murretta että huh!

Ensimmäinen yö teltassa sujui kohtalaisen hyvin, tosin oli todella kylmä ja koko yön satoi ja ukkosti. Onneksi olin ostanut Kapkaupungista viltin ja pipon, ilman niitä olisin jäätynyt puikoksi mun makuupusiin. Aamulla pakattiin teltat kasaan ja lähdettiin Cango Caves luolille, strutsifarmille ja gepardipuistoon, jossa päästiin silittämään gepardeja. Väittivät, että eläimiä ei oltu huumattu, että ne ovat vain tottuneet ihmisiin… no enpä tiedä, niin rauhassa siinä mammuttelivat. Me käytiin niitä silittelemässä ja ne vaan nukkui, mutta kokemus sekin.


Cango Caves





Minä rapsuttelemassa gepardia



Iltapäivällä Antti kävi vielä hyppäämässä maailman korkeimman silta benjihypyn 216m (Bloukrans Bridge)! Mä lupasin tulla sillalle sen kanssa, mutta en tajunnut mika mua odotti. Hyppypaikalle piti kulkea sellaista metallista huoltosiltaa pitkin. No ei siinä muuten mitään, mutta mulla on korkeanpaikankammo ja siitä sillasta näkyi suoraan alas kanjoniin! Jalat meni ihan spagetiksi ja hyvä etten hyperventiloinu. Jollain ihmeellä mä kuitenkin kävelin sinne ja Anttia ruvettiin valmistelemaan hyppyyn. Mulla tuli ihan itku kun Antti hyppäsi, pelkäsin että sinne se nyt kuolee. Mutta kaikki meni hyvin ja sain mieheni yhtenä kappaleena takaisin. Rohkea ja päättäväinen mies, oon hirmu ylpeä! Niin ja pitihän mun kävellä huoltosiltaa pitkin takaisin , joten jännitystä oli ihan riittämiin yhdelle päivälle!


Bloukrans Bridge 216m, Etelä-Afrikka

Viimeiset rutistukset ennen hyppyä, tippa linssissä tietenkin :)

Ja hetki ennen hyppyä..

Mä sain mieheni turvaan!

Onnellinen hyppääjä ja helpottunut sivustakatsoja




 

Oli synkkä ja myrskyinen yö …Tsitsikamassa!

Saavuttiin kauniiseen Tsitsikaman luonnonsuojelupuistoon aivan meren rannalle, jossa isot aallot hakkasivat rantakivikkoon. Mutta kappas kun rupesi satamaan juuri kun saavuimme leirintä-alueelle. Enkä puhu nyt mistään pikku ripottelusta vaan hitto sitä vettä tuli vaakatasossa, ihan sieltä Esterin jutusta suoraan! Ei siinä muukaan auttanu kuin laittaa teltta pystyyn ja ruveta kokkaan illallista. Siinä minä pilkoin kasviksia ja kanaa kun vesi piiskasi vasten kasvoja. Mä valuin vettä, mutta olihan se nyt koomista! Illallisen jälkeen mentiin porukalla pyykkitupaan lämmittelemään, laitettiin vaatteet ja kengät kuivausrumpuun kuivumaan ja hengailtiin siellä. Meillä oli bileet pyykkituvassa. Kutsutaan porukan kesken paikkaa SHITsikamaksi, niin lähtemättömän vaikutuksen tuo myrsky meihin teki. Mulla oli niin kylmä, että kävin salaa mun Salmaripullolla, 3 kulausta lämmikkeeksi ja 2 kulausta maun vuoksi (niin ikävä salmiakkia, kuola valuu jo pelkästä ajatuksesta)! Mutta siis upea paikkahan tuo oli, aamulla myrskyn jälkeen kaikki näytti paljon kauniimmalta ja päätettiin tehdä pieni patikointi metsään. Aurinkokin jo lämmitti meitä, joten hyvillä mielillä kohti uutta päivää.

 

Aamupalalla








Hogsback 23.9.2013


Lauantai aamu starttasi pitkällä ajomatkalla kohti Addon luonnonsuojelupuistoa. Leiriydyttiin oikein mukavassa hostellissa, jossa saatiin nukkua dormeissa ilman lisämaksua ja nauttittiin ensimmäisesta lämpimästä päivästä. Nautiskelin siideriä ja luin kirjaa, oikein mukavaa vaihtelua sosiaaliseen leirielämään ja rekassa istumiseen. Illalla meidän superijokapaikanhöyläkuski Timon grillasi meille strutsinlihaa ja nauttittiin upea grilliruoka ison nuotion ääressä. Strutsinliha oli ihan älyttömän hyvää ja mureaa ja hulahti oikein mukavasti alas punaviinin kanssa :) Oletteko ikinä muuten huomannut kuinka kauniit silmäripset strutsilla on? Illalla istahdettin ihailemaan aivan uskomattoman kirkasta tähtitaivasta ja näin elämäni ensimmäistä kertaa linnunradan. Linnunrataa kun ei valitettavasti näy kotona pohjoisella pallonpuoliskolla.

 


Timon grillaa strutsinlihaa

Antin ottama kuva linnunradasta, ihan mieletön!

Sunnuntai aamulla pompattiin klo 05.00 ylös ja lähdettiin ajamaan pitkin Addon

luonnonsuojelupuistoa. Nähtiin vaikka mitä eläimiä, siellä ne vaan möllötteli. Nähtiin Pumbia eli pahkasikoja, kuduja, kirahveja, seeproja, erilaisia lintuja (joita on n.1000 eri lajia Etelä-Afrikassa), sakaali ja tietenkin Afrikan norsuja! Päästiin todistamaan oikein luontodokumentti hetkeä kun saavuttiin pienelle lammikolle. Valtava uros norsu tallusteli juomaan lammikolle, hetken päästä pusikoista juoksi lisää norsuja ja urosnorsu kosketti jokaista vuorollaan kärsällään hyväksyvästi ja päästi heidät juomaan. Siinä me tuijoteltiin ja ihmeteltiin kun kymmenkunta norsua nautti vedestä. Laumassa oli eri ikäisiä naaras- sekä urosnorsuja. Hetken kuluttua huomattiin että kaukaa juoksee vielä lisää norsuja. Nyt matkassa mukana oli aivan pienen pieni norsunpoikanen (oppaamme mukaan n.muutaman vkon ikäinen) joka juuri ja juuri pysyi mukana vauhdissa. Utelias pikku norsu yritti kurkottaa pikku kärsällään veteen, mutta molskista sinne se tipahti.  Neljä naarasnorsua riensi äkkia apuun ja nostivat kärsöillään pienen fantin ylös. Aivan mieletön Kodak-hetki! Meillä kävi hyvä tuuri, sillä jos olisimme tulleet hiemankin aikasemmin tai myöhemmin lammikolle, koko tapahtuma olisi mennyt ohi. 











Iltapäivästä sitten ajeltiin leirintä-alueelle nimeltä Away with the Fairies, todella kauniit maisemat ja metsä oli suoraan kuin fantasia sadusta. Tehtiin pieni patikointi vesiputouksille ennen illallista, metsä oli lumoava ja raitis ilma sekä liikunta teki niin hyvää.  Ja taisi olla itseasiassa ensimmäinen lämmin yö, oli ihanaa nukkua varpaat lämpiminä.












Leirielämää

Pieni katsaus tähän väliin meidän leirielämästä ja -arjesta. Meitä on tässä ryhmässä paljon eri-ikäisiä (20-63vuotiaita), eri kansalaisuuksia (Australia, Englanti, Uusi-Seelanti, Unkari, Bulgaria, Irlanti ja tietenkin me suomalaiset) ja tottakai joukkoon mahtuu paljon myös erilaisia persoonia. Yllättävän hyvin kuitenkin kaikki tulee toimeen keskenään ja homma toimii. Ryhmän koko on nyt vaihdellut, koska kaikki tekee vähän erimittaisia reissuja. Aluksi meitä oli 12 matkustajaa, Pretoriassa osa lähti ja uusia tuli tilalle, sama homma Sambiassa ja nyt meitä on 18. Vain kahdeksan tekee Uganda/Gorilla kierroksen ja palaa Keniaan. Meillä on aivan supermahtava australialainen matkanjohtaja Tanya, joka huolehtii että me ollaan ajoissa ja oikeissa paikoissa. Nainen omaa niin positiivisen asenteen, että siinä olisi monilla paljon opittavaa! Meillä on kenialainen kuski Timon, joka on niin hyvä kuski ettei ole toista ja muutenkin mieletön moniosaaja, huoltaa meidän rekkaa ja kokkaa meille maukkaita ruokia.
 

Timon tekemässä strutsimunakasta

Meidät on jaettu työryhmiin ja teemme paljon arkisia asioita yhdessä. Meillä on kokkaus-, tiskaus- ja  rekan siivousvuorot. Jokaista vuoroa tehdään aina kaksi päivää. Kokkausryhmä valmistaa aamupalan, lounaan ja illallisen kaikille. Täällä on ollut niin hyvät ja terveelliset ruuat, että ei ainakaan pääse laihtumaan. Onneksi jätin kaikki kireät vaatteet kotiin :) Ihania uusia makuja päästy maistelemaan ja meillä on käytössä upeat, tuoreet raaka-aineet. Tiskivuoro huolehtii astioiden pesusta ja rekkasiivous tehdään yleensä joka toinen päivä, jolloin lakaistaan, mopataan ja desinfioidaan rekan sisusta. On meillä aina kaksi päivää vapaatakin, mutta yleensä kaikki touhuaa aina jotain ja auttaa toisiaan,
näin hommat toimii tosi hyvin.
 

Meidän porukka lounas touhuissa
Tiskivuoro
Perus lounas, salaattia ja sämpylöitä

Teltat meillä on siistit ja kätevän kokoiset. Niitä me täällä pistetään pystyyn ja puretaan melkein joka päivä. Matkustusmuotona tälläinen ryhmä-/leirielämä on minulle täysin uutta, mutta se on yllättänyt todella positiivisesti. Se on turvallista, helppoa ja aina löytyy seuraa ja tekemistä. Olisinpa tajunnut aikaisemmin lähteä tälläiselle matkalle! On ollut hieno huomata kuinka sitä vaan sopeutuu vaikka mihin jos vain haluaa, sanoinhan että tää on asenne kysymys :) Lämmin suihku tuntuu aina ihanalta vaikka vesi olisikin vähän rusehtavaa ja hiukset jää tahmaiseksi, posliinipönttö on niin paljon mukavampi kuin tuulinen moottoritienvarsi, vaikkei se edes vetäisi ja paperi on loppunut. Myös pelkkä reikä lattiassa on osoittautunut hyvin käteväksi, tosin muutama ällötys ja ihmetys on mahtunut mukaan :) Tähän mennessä kaikki leirintä-alueet on ollut todella siistejä eikä ole ollut mitään valittamista.





 

On ollut hienoa oppia tuntemaan paljon erilaisia ihmisiä,  ja oppia uusia tapoja toimia. Tottakai näin isoon porukkaan mahtuu ihmisiä joita haluaisi silloin tälloin heittää kivellä päähän, mutta 80% ajasta sujuu oikein mukavasti ja mutkattomasti. Kysykää uudestaan matkan loppusuoralla! Joten suurella sydämmella voin suositella tälläistä matkustusmuotoa ja Tucan Travelia! Jos jotakuta kiinnostaa tarkastella tarkemmin meidän reittiä ja reissua niin kurkkaapa tästä linkistä Cape to Gorillas.

This Is Africa!

Vihdoinkin saan päivitettyä blogia. Nettiyhteydet Afrikassa on ollut aivan kuraa, enkä ole pystynyt lataamaan mitään ja aina kun on yrittänyt tehdä jotakin niin sähköt katkeaa tai muuten nettiyhteys menee poikki. Joten omien ja kanssa matkustajien hermojen säästämiseksi, luovuin ajatuksesta päivittää blogia Afrikassa ollessani. Mutta näppäränä tyttönä kävin ostamassa itselleni läppärin ja kirjoittelin juttuja valmiiksi! Siis ensinhän mä yritin kirjoittaa perinteistä päiväkirjaa, mutta miettikääpä yhdistelmää kynä-paperi-Afrikan monttuiset tiet... no siis ei toimi ja suurin osa ajasta jolloin olisi ollut aikaa kirjoittaa tuli istuttua rekassa :D Minä en ole ammatiltani kirjailija, enkä osaa muotoilla tekstiäni äidinkielen oppien mukaan...Joten jos kielioppi ja kirjoitusvirheet ärsyttää, niin muista että tämän blogin lukeminen on täysin vapaaehtoista ja omalla vastuulla. Toistan myös paljon sanoja upea, mahtava, mieletön, kiitollinen ja muita mauttomia ylistyssanoja, mutta kun tää kaikki on vaan ollut niin upeanmahtavanmieletöntä ja oon niiiiiiin kiitollinen tästä mahdollisuudesta matkustaa. 


Kotiovella, lähdössä kohti suuria seikkailuja :)

 


Kirjoitettu 8.10.2013
 

Aikamoinen matka siis ollut tähän mennessä meillä täällä Afrikassa. Vaikka ollaan vasta noin puolessa välissä matkaa Livingstonessa, ollaan nähty ja koettu jo niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Taisi olla vuosi 2008 kun kävin Gambiassa ja sairastuin johonkin ihme vatsatautiin joka kesti yhteensä 2kuukautta. Oltiin viikon matkalla josta 4 päivää olin kipeänä ja kun pääsin kotiin, tauti uusiutui koko ajan. Lie mikä loinen ollut? No siinä sitten 6 kiloa kevyempänä ja nivelet tulehtuneena jatkuvasta ripulista, päätin, etten enää ikinä menisi Afrikkaan. Oletteko ikinä kuulleet sanontaa: "Älä koskaan sano ei koskaan"? No kuinkas kävikään, täällä sitä matkustellaan 60 päivää!


Meidän upea keltainen rekka

Kotini seuraavat 54 päivää

Toinen sellanen Ei enää ikinä –juttu mulle on ollut toi telttailu. Partiossa vietettyjen vuosien jälkeen ei ole oikein maistunu toi leirielämä. Päätin, että vuotavat teltat, kylmät yöt ja märät saappaat oli mun osalta koettu. Ja telttailu innon vei viimeistään tutustuminen Bodomjärven tapahtumiin ja liian moniin painajaisiin joissa Nils Gustafsson jahtaa mua puukon kanssa.  Ja taas kuinka kävikään?
No joka ilta olen kiltisti teltan pystyttänyt ja sinne kömpinyt nukkumaan. Joskus joku viisas ihminen on sanonut, että elämää alkaa siitä kun astut omalle epämukavuusalueelle. No täsä mä ny olen ja maistuuhan se hunajaiselta, palkitsevaa ja pieniä kasvun hetkiä! Ihmiset jotka mut tuntevat, olisitteko ikinä uskonut, että Neiti Hienopieru telttailee Afrikassa? Mä palaan vielä myöhemmin toisessa kirjoituksessa tarkemmin mun epämukavuusalueisiin :)